Sepelvaltimoiden varjoainekuvaus (koronaariangiografia) on tarkin tutkimus selvittämään, onko tutkittavalla ahtauttavaa sepelvaltimotautia. Tiedon karttuessa on tullut yhä selvemmäksi, että "ahtauttavaa sepelvaltimotautia" ja "sepelvaltimotautia" ei voi täysin rinnastaa. Varjoainekuvaus voi olla normaali, mutta sepelvaltimoiden seinässä saattaa silti olla ateroomapesäkkeitä, jotka voivat haitata sepelvaltimoiden toimintaa ja repeytyessään aiheuttaa sydäninfarktin.
Varjoainekuvaus on kuitenkin välttämätön sen selvittämiseksi, esiintyykö sepelvaltimoissa sellaisia ahtaumia jotka soveltuvat kajoavaan toimenpidehoitoon (pallolaajennus tai ohitusleikkaus). Ennen kuin ryhdytään kuvaukseen, sydänlääkäri yhdessä potilaan kanssa pohtii, miten tulosta hyödynnetään. Ahtaumaa ei pidä hoitaa, ellei se aiheuta hapen puutetta sydänlihakseen. Siksi yleensä ensin kannattaa tehdä rasituskoe tai perfuusiokuvaus. Oirekuvankin merkitystä pohditaan, sillä kovin epätyypilliset oireet eivät yleensä häviä toimenpidehoidoilla. Sepelvaltimoiden varjoainekuvaus taudin poissulkemiseksi ("diagnostinen koronaariangiografia") on jäämässä vanhanaikaiseksi, sillä sama tieto voidaan helpommin ja turvallisemmin saada esimerkiksi tietokonetomografialla.
Äkillisissä sairastumisissa (sepelvaltimotautikohtaus, akuutti koronaarisyndrooma) kuvauksen oikeutukseksi riittää taudinkuva yhdessä EKG-muutosten tai sydänlihasvaurion merkkiaineen (troponiini) kanssa. Toimenpidehoidosta hyötyvän taudin todennäköisyys on tällöin niin suuri, että välivaiheen tutkimukset aiheuttaisivat vain turhaa ajanhukkaa ja kustannuksia.
Varjoainekuvaus suoritetaan nivustaipeen tai ranteen, harvemmin kyynärtaipeen, valtimon kautta. Puudutuksen jälkeen valtimoon työnnetään neula (punktio) ja sen kautta ohut metallivaijeri, jonka avulla suoneen viedään lyhyt läpällinen muoviputki ("holkki"). Tämän läpi aorttaa myöten uitetaan tutkimuskatetrit eli noin 2 mm paksut "letkut" sepelvaltimoiden lähtökohtaan aortan tyvessä. Vasemmalle ja oikealle sepelvaltimolle on omalla tavallaan muotoillut katetrit, jotka osuvat yleensä helposti paikalleen, mutta joskus joudutaan kokeilemaan eri malleja, jos esimerkiksi aortan tyvi on laajentunut. Sepelvaltimoihin ruiskutetaan jodipitoista varjoainetta, jonka kulku suonessa kuvataan röntgenlaitteella useasta eri suunnasta. Aikaisemmin kuvat tallennettiin filmille, nykyään digitaalimuodossa. Jos tutkittavalle on tehty ohitusleikkaus, siirteet kuvataan samaan tapaan. Vasemman kammion supistus voidaan myös kuvata, mutta tämä on tarpeetonta, jos on tehty ultraäänitutkimus.
Usein tutkimus esivalmisteluineen sujuu puolessa tunnissa. Jos suonia joudutaan etsimään, kesto on vastaavasti pitempi. Tutkimuksen jälkeen reikä nivus- tai rannesuonessa painetaan tukkoon. Reisivaltimossa voidaan käyttää sulkulaitetta, erityisesti pallolaajennuksen jälkeen, jolloin on käytetty voimakkaita veren hyytymiseen vaikuttavia lääkkeitä. Pelkkä varjoainekuvaus vakaaoireisella potilaalla on useimmiten polikliininen tutkimus, ja tutkittava pääsee parin tunnin seurannan jälkeen kotiin.
Pallolaajennus voidaan tehdä saman tien kuvauksen jälkeen, jos sen aiheellisuus on selvä, erityisesti sepelvaltimotautikohtauksissa. Rauhallisemmissa tilanteissa on usein syytä malttaa pohtia paras hoitovaihtoehto (ohitusleikkaus, pallolaajennus tai pelkkä lääkehoito).
Pienessä osassa tapauksia tutkimusta täydennetään suonensisäisillä lisätutkimuksilla. Suonensisäisessä ultraäänitutkimuksessa (intravascular ultrasound, IVUS) sepelvaltimoon uitetaan katetri, jonka päässä on ultraäänilaite. Se voi selvittää suonen tilaa, jos varjoainekuvauksessa jää epäselvyyttä ja tarkka tieto on tärkeä saada.
Painevaijeritutkimuksessa sepelvaltimoon viedään katetrin kautta samanlainen lanka eli vaijeri kuin pallolaajennuksessa. Tässä erityislangassa on paineanturi, joka viedään tutkittavan ahtauman ohi. Suoneen annetaan lääkettä, joka maksimoi virtauksen sepelvaltimossa. Mittaamalla paine-ero ahtauman kohdalla voidaan päätellä, onko rajatapauksessa ahtauma pallolaajennusta vaativa. Pallolaajennus voidaan sitten tehdä heti perään saman langan avulla.
Sepelvaltimokuvauksen riskit eivät ole suuret mutta eivät olemattomatkaan. Tavallisin on pistopaikan verenpurkauma, joka joskus laajenee hoitoa vaativaksi pullistumaksi (pseudoaneurysma). Näitä on 1-2 prosentissa tutkimuksista. Vakavampia ovat aortan seinämästä irtoavat kalkkihiput, jotka voivat aiheuttaa aivoverenkierron häiriön, sekä sydäninfarkti ja kuolema. Vakavien komplikaatioiden riski on suurin etukäteen sairaimmilla potilailla.
